Sweatmaster

Ei vittu. Oho ruma sana. Mutta minä tein kahden vuorokauden parin tunnin aktiivisten motivoitumisharjoitusten ja perheenjäsenten periksiantamattoman painostuksen alaisena äsken ylä -ja keskivartalolle laaditun sarjan kuntosalilla. Neljäkymmentäviisi minuuttia räjähtävää voimankäyttöä ja valtavien lihasmassojen väsymätöntä työskentelyä. Eli hapotin jo alkulämmittelyn (kuusi säälittävää, pitkää minuuttia) puolessa välissä (kolme tämän vuoden kamalinta minuuttia) kaikki lihaskudokseni. Eikä se määrä muuten ole kovin paljoa, elimistöni lihassolut ovat keskiverto esikoululaisen laskutaidoilla laskettavissa.

Kuntosalien vastenmielinen samankaltaisuus peilisalien kanssa avautui myös ensimmäistä kertaa. Niistä peileistä kuuluu tuijottaa naapurin pakaralihasten sijaan itseään hypnoottisesti ja pidätellä kyyneliään. Epävarmoissa ja epämiellyttävissä tilanteissa turvaudun myös seitsemänneltä luokalta asti mukana kulkeneeseen tapaani; jätän silmälasini pois. Ei tarvitse tuijotella mitään tai ketään, kun näkökyvyn kantomatka on noin puoli metriä optimaalisesti valaistussa tilassa.

Mikäli ylitän samaisen kuntosalin kynnyksen vielä toistamiseen, voin puhua jo ihmeestä. Vaihtoehtoisesti voin maksaa vielä 17 kuukautta ja kaksi viikkoa jäsenyyttäni hyvinvointikeskukselle saamatta mitään vastineeksi.

Tiedoksi annettakoon, että kuitissa oli myös maininta yhdestä oluesta. En ole seonnut ihan täysin.

On sattumaa, että vuodenvaihde osui yksiin elämänmittaisen kuntokuurini kanssa. En halua jäädä sairaseläkkeelle alle neljäkymppisenä selkäinvalidina. Otan toki takaisin tänään hankitun terveyshyödyn mahdollisimman joutuisasti. Viikonlopun raikas kulttuurikattaus tarjoaa punkinrytkettä Kouvolassa ja mörköilymökää Helsingissä, eikä sovi unohtaa omia treenejä, joista saa vähintäänkin näppinsä kipeiksi.